sunnuntai 24. lokakuuta 2010
maanantai 18. lokakuuta 2010
Voitteko uskoa millainen tuskantäyteinen tekstiviestiliikenne vallitsi kahden Gentiläisen sairaalan välillä tänään? Ensimmäinen päivä toisessa harjoittelupaikassa on siis onnellisesti vihdoinkin ohi. Nyt on tyttösistä puristettu kaikki mehut irti, joten oli pakko tankata:
Se joka ei lähde vaihtoon ei voi ymmärtää, miten psyykkisesti rankkaa on yrittää toteuttaa hoitotyötä vieraassa kulttuurissa vieraalla kielellä. Jos tästä ei muuta käteen jää niin ainakin palaamme kotisuomeen rohkeampina, vahvempina ja monta kokemusta rikkaampina.
Eipä tässä muuta, takki tyhjänä, maha suklaata pullollaan leffaa katsomaan. Jospa pienen rentoutumisen jälkeen jaksaa taas huomenna palata tosielämään. Ja äitylit ja isukit siellä kotona: ei me otettu tähän stressiin kuin yhdet punkkulasilliset...
Tämän avulla jaksan jouluun: http://www.youtube.com/watch?v=2JAQPZfycgk
<3 :lla Pirre (ja Hansuki)
lauantai 16. lokakuuta 2010
Väsynyt kaksikko viinilasien äärellä.
Nyt on vihdoin taas aikaa kirjoittaa kuulumisia, kun on eka harjottelu saatu (kunnialla) päätökseen. Voimia on verottanut monen viikon sairastelu ja erityisesti Pirren antibioottikuuri. Oikeastaan tauti lähti liikkeelle Piritasta, jonka jälkeen se on jyllännyt läpi lähes koko asuntolan. Eli lopputuloksena voimme todeta, että desinfektion luvatun maan asukkaat levittävät pahimmat kulkutaudit.
Harjoittelun edetessä eroavaisuuksia maiden välillä ilmeni roppakaupalla lisää:
- Täällä ainakin vanhustenhoidon puolella on tekokynnet, sormukset, rannekorut tms härpäkkeet sallittuja
- MRSA löytyy kuulemma lähes jokaisesta potilaasta, joka tulee sairaalasta jatkohoitoon, joten eristyksen kanssa ei ilmeisesti täällä olla niin tarkkoja
- Vanhusten viimeisinä elinvuosina ei kielletä pieniä ruumiillisia nautintoja: lähes jokaisen asukkaan huoneesta löytyy minibaari, johon useimmiten sisältyy aperitiiveja sekä erilaisia oluita.
- Mikäli päivätoimintaan sisältyy retki läheiseen pubiin, saavat myös työntekijät vanhusten ohella tilata muutaman oluen.
- Todella monilla vanhustenhoidossa työskentelevillä ihmisillä ei ole minkäänlaista alan koulutusta. Osa heistä työskentelee eräänlaisella valtion tuella, osa palkallisena. Työotteista ei kyllä huomannut kenellä koulutus oli ja kenellä ei, hommat olivat kaikilla tasan samat, lukuunottamatta joitain lääkehoidollisia tehtäviä. Toki erityiskysymyksissä asia oli varmistettava aina sairaanhoitajalta.
Aluksi vaikutti, että ihmiset ei halunneet puhua englantia ollenkaan. Päivien kuluessa meidät kuitenkin hyväksyttiin osaksi porukkaa ja loppua kohden melkein jokainen ainakin yritti ilmaista asiansa niin, että mekin ymmärtäisimme sen. Harhaluulomme oli, että englannin puhuminen olisi meille vaikeinta, tosiasiassa se tuotti eniten ongelmia työntekijöille.
Viime päivät ovat varsinkin Piritalle olleet tapahtumarikkaita. Jouduin käymään flunssan takia toistamiseen lääkärillä, osastonhoitajan käskystä. Tälläkin kertaa sain käyttää talon lääkäriä, mikä on vaivattomuudessaan kuulemma harvinaista herkkua vaihtarille. Sairastelun lisäksi, erään silmälasien rikkoutumisepisodin jälkeen ajatus paluulennosta kävi jo mielessä, kunnes asiat kuin ihmeenkaupalla alkoivat järjestyä. Eräs talon työntekijä tiesi optikon, jonka takataskusta löytyy ässä ongelmaan kuin ongelmaan. No uutta osaa rilleihin ei tämäkään herra pystynyt taikomaan, sillä osan valmistus oli loppunut jo pari vuotta sitten. Tästä edettiin kuitenki uusien kakkuloiden sovitteluun ja kun uudet kehykset löytyivät, hän valmisti ne VUOROKAUDESSA (koittakaapa saada uudet samassa ajassa Suomessa!). Olipa onni onnettomuudessa, että tapaturma sattui työaikana. Maksoin uusista rilleistäni.... 0€. Muutenkin harjoittelusta jäi todella hyvät muistot. Sain jo nyt monta uutta ystävää reissulla, jota en tule ikinä unohtamaan.
No Hannapa kertoo tässä välissä harkkakokemuksistaan, jotka oli ja ei olleet samanlaisia ku Piritalla. Hoitotyötä toteutettiin kummankin paikassa suunnilleen samalla tavalla, joten siihen ei mitään lisättävää. Mulla oli nimetty ohjaaja, paikan ainoa sairaanhoitaja, jonka kanssa kuitenkin työskentelin vain muutaman päivän. Näin ollen ohjaaja vaihtui päivittäin, mikä oli välillä häiritsevää, mutta toisaalta ihan jees koska kaikki oli älyttömän mukavia mua kohtaan. Välillä tuntui kuitenkin, niin kuin oisin jääny ns. tuuliajolle kun muut huiteli ties missä. En ois varmaan selvinny ilman paikallista kolmannen vuoden sairaanhoitajaopiskelijaa, joka oli samalla käytävällä mun kanssa. Tää Annelien kertoi hyvällä enkulla mulle ihan perushoidollisista jutuista, että miten asiat on Belgiassa, kun ei työntekijät oikein tajunneet mua kunnolla perehdyttää. Oon tosi kiitollinen siitä että samassa paikassa oli toinen opiskelija, ja vielä noin ihana ihminen. Monissa iltavuoroissa oli tän tytön kans hervottoman hauskaa, kun meille nakitettiin typeriä tehtäviä (esim. lääketarjottimien pesu, niin mitä opinkaan siitä?), joista muodostui unohtumattomia terapiaistuntoja. Vikana päivänä sovittiin, että tavataan vielä vapaalla sit paremmalla ajalla.
Kun plussat ja miinukset lasketaan yhteen, jäi ekasta harjottelusta lopulta hyvä fiilis. Suurin nega oli ehkä ohjaava opettaja, joka sivuutti suuren osan tavoitteistani ja keskittyi muihin asioihin. Harjoittelun kestosta (3 viikkoa) en edes ala paasata, koska loppuis ehkä postaustila tai jotain. Eikä passaa unohtaa sitä, että pari viikkoa sitten laitoin meidän harjoitteluvastaavalle sähköpostia siitä että oon kipeä, enkä tiedä mihin lääkäriin mun pitää mennä. Tänäkään päivänä ei herra oo viestiin viitsinyt vastata.
Mutta jos hoitotyöhön ja käytännön asioihin liittyvät seikat unohdetaan, oli kokemus itse asiassa melko huippu: uudet ihmissuhteet, kiinnostavat kulttuurierot ja kielenkäytön kehittyminen on tasan niitä asioita joita tulin Belgiasta hakemaan. Looking forward to next week!
Harjoittelun edetessä eroavaisuuksia maiden välillä ilmeni roppakaupalla lisää:
- Täällä ainakin vanhustenhoidon puolella on tekokynnet, sormukset, rannekorut tms härpäkkeet sallittuja
- MRSA löytyy kuulemma lähes jokaisesta potilaasta, joka tulee sairaalasta jatkohoitoon, joten eristyksen kanssa ei ilmeisesti täällä olla niin tarkkoja
- Vanhusten viimeisinä elinvuosina ei kielletä pieniä ruumiillisia nautintoja: lähes jokaisen asukkaan huoneesta löytyy minibaari, johon useimmiten sisältyy aperitiiveja sekä erilaisia oluita.
- Mikäli päivätoimintaan sisältyy retki läheiseen pubiin, saavat myös työntekijät vanhusten ohella tilata muutaman oluen.
- Todella monilla vanhustenhoidossa työskentelevillä ihmisillä ei ole minkäänlaista alan koulutusta. Osa heistä työskentelee eräänlaisella valtion tuella, osa palkallisena. Työotteista ei kyllä huomannut kenellä koulutus oli ja kenellä ei, hommat olivat kaikilla tasan samat, lukuunottamatta joitain lääkehoidollisia tehtäviä. Toki erityiskysymyksissä asia oli varmistettava aina sairaanhoitajalta.
Aluksi vaikutti, että ihmiset ei halunneet puhua englantia ollenkaan. Päivien kuluessa meidät kuitenkin hyväksyttiin osaksi porukkaa ja loppua kohden melkein jokainen ainakin yritti ilmaista asiansa niin, että mekin ymmärtäisimme sen. Harhaluulomme oli, että englannin puhuminen olisi meille vaikeinta, tosiasiassa se tuotti eniten ongelmia työntekijöille.
Viime päivät ovat varsinkin Piritalle olleet tapahtumarikkaita. Jouduin käymään flunssan takia toistamiseen lääkärillä, osastonhoitajan käskystä. Tälläkin kertaa sain käyttää talon lääkäriä, mikä on vaivattomuudessaan kuulemma harvinaista herkkua vaihtarille. Sairastelun lisäksi, erään silmälasien rikkoutumisepisodin jälkeen ajatus paluulennosta kävi jo mielessä, kunnes asiat kuin ihmeenkaupalla alkoivat järjestyä. Eräs talon työntekijä tiesi optikon, jonka takataskusta löytyy ässä ongelmaan kuin ongelmaan. No uutta osaa rilleihin ei tämäkään herra pystynyt taikomaan, sillä osan valmistus oli loppunut jo pari vuotta sitten. Tästä edettiin kuitenki uusien kakkuloiden sovitteluun ja kun uudet kehykset löytyivät, hän valmisti ne VUOROKAUDESSA (koittakaapa saada uudet samassa ajassa Suomessa!). Olipa onni onnettomuudessa, että tapaturma sattui työaikana. Maksoin uusista rilleistäni.... 0€. Muutenkin harjoittelusta jäi todella hyvät muistot. Sain jo nyt monta uutta ystävää reissulla, jota en tule ikinä unohtamaan.
No Hannapa kertoo tässä välissä harkkakokemuksistaan, jotka oli ja ei olleet samanlaisia ku Piritalla. Hoitotyötä toteutettiin kummankin paikassa suunnilleen samalla tavalla, joten siihen ei mitään lisättävää. Mulla oli nimetty ohjaaja, paikan ainoa sairaanhoitaja, jonka kanssa kuitenkin työskentelin vain muutaman päivän. Näin ollen ohjaaja vaihtui päivittäin, mikä oli välillä häiritsevää, mutta toisaalta ihan jees koska kaikki oli älyttömän mukavia mua kohtaan. Välillä tuntui kuitenkin, niin kuin oisin jääny ns. tuuliajolle kun muut huiteli ties missä. En ois varmaan selvinny ilman paikallista kolmannen vuoden sairaanhoitajaopiskelijaa, joka oli samalla käytävällä mun kanssa. Tää Annelien kertoi hyvällä enkulla mulle ihan perushoidollisista jutuista, että miten asiat on Belgiassa, kun ei työntekijät oikein tajunneet mua kunnolla perehdyttää. Oon tosi kiitollinen siitä että samassa paikassa oli toinen opiskelija, ja vielä noin ihana ihminen. Monissa iltavuoroissa oli tän tytön kans hervottoman hauskaa, kun meille nakitettiin typeriä tehtäviä (esim. lääketarjottimien pesu, niin mitä opinkaan siitä?), joista muodostui unohtumattomia terapiaistuntoja. Vikana päivänä sovittiin, että tavataan vielä vapaalla sit paremmalla ajalla.
Kun plussat ja miinukset lasketaan yhteen, jäi ekasta harjottelusta lopulta hyvä fiilis. Suurin nega oli ehkä ohjaava opettaja, joka sivuutti suuren osan tavoitteistani ja keskittyi muihin asioihin. Harjoittelun kestosta (3 viikkoa) en edes ala paasata, koska loppuis ehkä postaustila tai jotain. Eikä passaa unohtaa sitä, että pari viikkoa sitten laitoin meidän harjoitteluvastaavalle sähköpostia siitä että oon kipeä, enkä tiedä mihin lääkäriin mun pitää mennä. Tänäkään päivänä ei herra oo viestiin viitsinyt vastata.
Mutta jos hoitotyöhön ja käytännön asioihin liittyvät seikat unohdetaan, oli kokemus itse asiassa melko huippu: uudet ihmissuhteet, kiinnostavat kulttuurierot ja kielenkäytön kehittyminen on tasan niitä asioita joita tulin Belgiasta hakemaan. Looking forward to next week!
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Julma todellisuus: Ai niin, täällähän piti tehdä töitäkin!
No niin, reissun päätarkoituksen eli harjoittelun myötä on blogissa vallinnut hiljaisuus. Aluksi meitä kauhistutti ajatus kahdeksasta tunnista päivässä viisi kertaa viikossa, mutta ekan viikon jälkeen tuohon alkaa jo (ehkä) tottua. Toki sillä on vaikutus sosiaaliseen elämään, koska ollaan ainoat opiskelijat tässä asuntolassa jotka suorittaa harjoittelua eikä käy tunneilla. Täällä järjestetään melko paljon ohjelmaa Erasmus-opiskelijoille, ja muut voi ilman suurempia ongelmia skipata tunteja että pääsis osallistumaan meininkeihin. Meillehän tuo ei ole millään tavalla mahdollista, joten monesta kivasta jutusta jää väkisinkin paitsi. Aamuvuoro alkaa molemmilla ennen seiskaa, joten eiku korvatulpat korviin ettei muiden rymyäminen häirihte ja ennen kymppiä sänkyyn! Noh, elämä on epäreilua ja sille ei voi mitään.
Ensimmäistä kolmen viikon harjoittelujaksoa on nyt takana viikko ja se on alkanut yllättävän kivasti kummallakin. Viikko sitten sunnuntaina meinas itku tulla ja ei keksitty yhtään hyvää syytä, miks haluttiin ylipäätänsä lähteä vaihtoon. Maanantaiaamuna molemmat käveltiin kauhun kangistamina harjoittelupaikoille (niin joo, ne on ihan eri suunnissa vielä) ja toivottiin että säilyttäis elossa. Niinku arvata saattaa, pelot oli melko turhia. Vastaanotto oli kummallakin hyvä ja ainakin oma ohjaajani teki heti alusta alkaen selväksi ettei mun tartte pelätä ja että kaikesta mikä askarruttaa saa ja pitää kysyä (Hanna).
Eroja suomalaiseen vanhustenhoitoon verrattuna ei ole toistaiseksi ilmennyt niin paljon kuin alunperin kuvittelimme. Molempien harkkapaikoissa jokaisella asukkaalla on oma vähäisillä koristeilla ja huonekaluilla sisustettu huone, josta löytyy sähkösänky. Piritan harjoittelupaikassa on myös muutama pariskuntahuone sekä oma "osasto" itsenäisesti asuville potilaille. Vanhainkodit ovat fyysiseltä olemukseltaan hyvin samanlaisia kuin siellä kotonakin.
Työaamu alkaa pesuilla, jotka tehdään froteisilla pesukintailla. Ylä- ja alapäälle on kyllä omansa, mutta alakerran pesuun tarkoitetussa kintaassa ei muutama sontatahra tunnu haittaavan. Eikun altaanreunalle kuivamaan ja seuraavaan kertaan! Hygienian kanssa on siis vähän niin ja näin. Myöskään pesuihin käytettävä palasaippua(!) ei kerää pisteitä meiltä kummaltakaan.
Hyvän hygienian toteutumista rajoittaa myös käsineet, tai se ettei niitä käytetä. Käsidesiä ja käsineitä on kyllä saatavilla, ongelma ei siis ole niiden puuttuminen. Ensin tehdään alapesut, sitten samoilla käsillä kuurataan asukkaan tekarit. Pesuissa ei siis aina ole edes minkäänlaista loogista järjestystä. Kauhunväreitä aihetti myös runsaasti erittävän isohkon säärihaavan hoidon seuraaminen, jota kävi ihmettelemässä kolme hoitajaa osastonhoitajan johdolla. Yksikään ei käyttänyt käsineitä.
Hauskuutta ensimmäisen harjoitteluviikon aikana on irronnut myös siitä, että englantia puhuvan ohjaajan saaminen tuntuu välillä hiukan hankalalta (Piritta). Ne hoitajat, jotka puhuvat sitä omasta mielestään heikosti, eivät haluaisi puhua ollenkaan. Äkkiä vaan harjoittelija seuraavan harteille, että itse päästään pinteestä. Ensiviikon ohjelmassa on myös selvittää, kuka hoitajista on nimetty ohjaajaksi. Olen nimittäin joka ikisen vuoron tehnyt eri hoitajan kanssa.
Kaikesta huolimatta, aloitamme huomenna uuden työviikon hyvillä mielin. Niin no, onneksi tätä on enää kaksi viikkoa jäljellä ;)
Ensimmäistä kolmen viikon harjoittelujaksoa on nyt takana viikko ja se on alkanut yllättävän kivasti kummallakin. Viikko sitten sunnuntaina meinas itku tulla ja ei keksitty yhtään hyvää syytä, miks haluttiin ylipäätänsä lähteä vaihtoon. Maanantaiaamuna molemmat käveltiin kauhun kangistamina harjoittelupaikoille (niin joo, ne on ihan eri suunnissa vielä) ja toivottiin että säilyttäis elossa. Niinku arvata saattaa, pelot oli melko turhia. Vastaanotto oli kummallakin hyvä ja ainakin oma ohjaajani teki heti alusta alkaen selväksi ettei mun tartte pelätä ja että kaikesta mikä askarruttaa saa ja pitää kysyä (Hanna).
Eroja suomalaiseen vanhustenhoitoon verrattuna ei ole toistaiseksi ilmennyt niin paljon kuin alunperin kuvittelimme. Molempien harkkapaikoissa jokaisella asukkaalla on oma vähäisillä koristeilla ja huonekaluilla sisustettu huone, josta löytyy sähkösänky. Piritan harjoittelupaikassa on myös muutama pariskuntahuone sekä oma "osasto" itsenäisesti asuville potilaille. Vanhainkodit ovat fyysiseltä olemukseltaan hyvin samanlaisia kuin siellä kotonakin.
Työaamu alkaa pesuilla, jotka tehdään froteisilla pesukintailla. Ylä- ja alapäälle on kyllä omansa, mutta alakerran pesuun tarkoitetussa kintaassa ei muutama sontatahra tunnu haittaavan. Eikun altaanreunalle kuivamaan ja seuraavaan kertaan! Hygienian kanssa on siis vähän niin ja näin. Myöskään pesuihin käytettävä palasaippua(!) ei kerää pisteitä meiltä kummaltakaan.
Hyvän hygienian toteutumista rajoittaa myös käsineet, tai se ettei niitä käytetä. Käsidesiä ja käsineitä on kyllä saatavilla, ongelma ei siis ole niiden puuttuminen. Ensin tehdään alapesut, sitten samoilla käsillä kuurataan asukkaan tekarit. Pesuissa ei siis aina ole edes minkäänlaista loogista järjestystä. Kauhunväreitä aihetti myös runsaasti erittävän isohkon säärihaavan hoidon seuraaminen, jota kävi ihmettelemässä kolme hoitajaa osastonhoitajan johdolla. Yksikään ei käyttänyt käsineitä.
Hauskuutta ensimmäisen harjoitteluviikon aikana on irronnut myös siitä, että englantia puhuvan ohjaajan saaminen tuntuu välillä hiukan hankalalta (Piritta). Ne hoitajat, jotka puhuvat sitä omasta mielestään heikosti, eivät haluaisi puhua ollenkaan. Äkkiä vaan harjoittelija seuraavan harteille, että itse päästään pinteestä. Ensiviikon ohjelmassa on myös selvittää, kuka hoitajista on nimetty ohjaajaksi. Olen nimittäin joka ikisen vuoron tehnyt eri hoitajan kanssa.
Kaikesta huolimatta, aloitamme huomenna uuden työviikon hyvillä mielin. Niin no, onneksi tätä on enää kaksi viikkoa jäljellä ;)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)